Edellisen numeron etusivun lopussa: ”Ajattelin, että seuraavassa numerossa kirjoittaisimme jotain Taivaallisesta Isästä.” Niinpä se on tämän lehtisen aiheena.
Kevät on edennyt pitkälle, lähes kesään asti. Ajatukset ovat lentäneet kuin laajoja kaaria hyvin monenlaisissa asioissa. Luonto kutsuu ulos, mutta kotonakin löytyy puuhaa. Nyt olen innostunut vähentämään rauhallisella aikataululla tavaraa hyllyistäni ja laatikoistani. Miten tämä liittyy Taivaalliseen Isään?
Minusta tuntuu, että kaikki liittyy Häneen, jonka lapsia olemme. Meidän Taivaallinen Isämme on mukana arjessamme. Hän ei ole poissaoleva. Hän on läsnä oleva. Olen huomannut asian uudella tavalla nyt, kun aihe Taivaallisesta Isästä on ollut mieleni taustalla yli kahden kuukauden ajan. Välillä olen lähes kuvitellut, että Isä hymyilee minulle ja järjestelee asioita. Eihän tämä voi olla totta? Kävelen kirjahyllylle, otan sieltä kirjan ja avaan sen. Kirja on Kenneth E. Baileyn Jeesus Lähi-idän asukkaan silmin. Ja mitä löydän sieltä? Löydän sivulta 95 Isä meidän -rukouksen alkulauseen selityksen. Tämä kirja ei jouda pois, vaan sille löytyi heti käyttöä.
Kun valmistelin saamaani aihetta Kristus Getsemanessa, pysähdyin erityisesti Isälle rukouksessa lausuttuihin sanoihin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Joskus muutama sana tai yksi lause jää puhuttelemaan päiviksi.
Omatekoista pientä kierrekirjasta katsoessani hämmästelen Jeesuksen sanoja:
Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. (Joh. 14:6)
Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä. (Joh. 3:35)
Sentähden Isä minua rakastaa, koska minä annan henkeni, että minä sen jälleen ottaisin. (Joh. 10:17)
Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos. (Joh. 6:37)
Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan. (Joh. 14:23)
Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni. (Joh. 16:23)
Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman perustamista. (Joh. 17:24)
Olen myös löytänyt omia runojani ja kirjoituksiani, joissa iloitsen siitä, että minullakin on Jeesuksen ristin sovitustyön kautta Taivaallinen Isä. Saan jättää kaikki huoleni ja murheeni rukouksissa Hänelle, joka näkee ja ymmärtää kaiken. Turvallinen pienenä oleminen merkitsee paljon, kun niin moni asia ympärillä myllertää.
Välillä olen toki kokenut myös sitä, että olen Isän puhuttelussa, kuin työpöydällä. Tällöinkin turvallisuus ja rakkaus on läsnä, koska Isämme toimii aina oikein ja iankaikkiseksi parhaakseni. Ymmärrän tämän usein vasta hiljentyessäni. Monitouhuisuudessani eksyn useinkin liiallisiin vaatimuksiin. Turha ei ole Raamatun muistutus siitä, että olemme saaneet lapseuden hengen sisimpäämme emmekä orjuuden henkeä, joka vie pelkoon ja kiireeseen, suorittavaan elämään.
Kevät on vuodenaika, jolloin sydämeni iloitsee luonnon heräämisestä. Kiitos Isälle nousee aivan spontaanisti mieleeni. On myös suuri kiitollisuus siitä, että vielä saan elää rakkaassa saaristomökissä tänäkin kesänä. ”Minun Taivaallinen Isäni on tehnyt kaiken ihmeellisesti!” Ceta
Seuraavaan Armo kantaa -nettilehtiseen tahtoisin kirjoittaa jotain rakastamisesta ja kunnioittamisesta. Mitä me kristityt olemme oppineet aiheesta? Miten toivoisimme, että meitä kohdeltaisiin? Miten saisimme välittää rakkautta ja kunnioitusta ympärillemme? Tulisitko mukaan juuri sinä kirjoittamaan aiheesta? Laitan aikatavoitteen heinäkuun puoliväliin 15.7.2025
Paimenuus, Hyvä Paimen ja Paimenen ääni, kuuleminen. Onko paimenuus kadoksissa? Hengelliset isät ja äidit. Mitä Raamattu kertoo aiheesta? Tässä on numeron 1/2025 teema. Pyydän aineistoa 15.2.2025 mennessä. Ceta
Taivastiellä Hyvän Paimenen ohjauksessa
Laitoin alkuun iltakuvan, jossa lämmin valo ja hangen sininen kylmyys ovat puhuttelevina vastakohtina. Juuri tähänkin ajan pimeyteen ja kylmyyteen Hyvä Paimen avaa meille valaistun tien. Sen tahdomme löytää.
Mitä kaikkea itselleni merkitsee ajatus Paimenesta? Mieleeni tulee ensimmäiseksi psalmi 23, mutta samassa myös osia psalmista 139. Tuossahan Daavid vakuuttaa, että Herra tuntee hänet täysin, eikä jätä havaitsematta mitään asiaa hänen elämästään, ei ulkoisia eikä sisäisiä. Daavid kokee tämän tiedon turvallisena, jopa ylen ihmeellisenä ja ylen korkeana asiana. Hän tahtoo elää Jumalan kasvojen edessä, Jumalan Hengen ohjauksessa. Jumalan oikea käsi on aina valmiina tarttumaan Daavidiin. Jumalan ajatukset ovat kalliit. Lopussa on kaunis ja syvällinen pyyntö, että Jumala tutkii ja koettelee ajatukset ja sydämen. ”Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.” Eikö tässä ole mitä kirkkaimmin kuvausta Hyvästä Paimenesta?
Psalmit: 139:1 Veisuunjohtajalle; Daavidin virsi. Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut. 139:2 Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa. 139:3 Käynpä tahi makaan, sinä sen havaitset, ja kaikki minun tieni ovat sinulle tutut. 139:4 Sillä, katso, ei ole sanaa minun kielelläni, jota sinä, Herra, et täysin tunne. 139:5 Sinä olet saartanut minut edestä ja takaa ja laskenut kätesi minun päälleni. 139:6 Senkaltainen tieto on minulle ylen ihmeellinen, ylen korkea käsittääkseni sen. 139:7 Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä? 139:8 Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olet siellä. 139:9 Jos minä kohoaisin aamuruskon siivillä ja asettuisin asumaan meren ääriin, 139:10 sielläkin sinun kätesi minua taluttaisi, sinun oikea kätesi tarttuisi minuun. –
139:17 Mutta kuinka kalliit ovat minulle sinun ajatuksesi, Jumala, kuinka suuri on niitten luku!
– 139:23 Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. 139:24 Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.
Psalmin 139 jakeet saavat minut onnelliseksi. Koen usein näiden sanojen äärellä Jumalan suuruutta, rakkautta ja huolenpitoa. Sana ”sinä” toistuu psalmissa lukuisia kertoja. Suurin haluni ja toiveeni on elää psalmin kuvaaman Jumalan yhteydessä. Olennaista lienee tällöin se, että opin rakastamaan taivaallisia aarteita ja ymmärtämään todellisen määränpääni kalleuden. Saan puhua Jumalalle, sanoa ”Sinä”. Hetkittäin jopa riemuitsen Jumalasta ja kiitän elämän lahjasta.
Itselleni käy usein niin, että luettuani yhden raamatunpaikan mieleeni nousee jo seuraava kohta tai usein parikin erilaista raamatunpaikkaa. Jätän vahvistetuiksi sanoja, joita käytin jakeiden etsimiseen raamattuhausta.
Jeesus sanoi hänelle:”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. (Joh. 14:6) Minäolen se hyväpaimen. Hyväpaimen antaa henkensä lammasten edestä. … Minäolen se hyväpaimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut, (Joh.10:11,14)
Jeesus kertoo tässä, että hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa avaa yhteyden Isään. Tie Isän yhteyteen ei löydy lain noudattamisen kautta, vaan Pyhä Henki osoittaa sanan kautta meidät syyllisiksi ja vakuuttaa, että pelastus lahjoitetaan yksin Jeesuksessa. Uskomme voi tuntua hataralta, mutta uskomme kohde onkin ratkaiseva asia.
Voin vain kuvitella mikä merkitys opetuslapsille oli, kun he saivat kulkea Jeesuksen kanssa nuo kolme vuotta ja kuunnella häntä, tuntea hänen äänensä, läsnäolonsa ja rakkautensa. Ei ollut niin, että joku vaan tuli kuin ulkoa päin kertomaan totuuden. Jeesus itse, joka on tie, totuus ja elämä oli heidän keskellään.
Hän, joka tuntee omansa ja sallii omansa tuntea hänet, on se ainut Hyvä Paimen, joka antaa henkensä puolestamme. Tämä niin tärkeä tunteminen ja Jeesuksen yhteyteen pääseminen, hänen vastaanottaminen elämän Herraksi, Vapahtajaksi ja Paimeneksi toteutuu Pyhän Hengen ja sanan välityksellä. Jokainen kristillinen seurakunta varmaan tahtoo juuri tätä välittää kuitenkin niin toisilleen erilaisina ja eri painotuksin. Mikä mahdollisuus meille onkaan annettu rakastaa toisiamme.
Nyt ajatuksissani on jo uusi jae:
Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen. (Gal. 6:1)
Se joka on itse kulkenut Jumalan lapsena Pyhän Hengen ohjauksessa, ymmärtää miten herkästi ja monella tavalla rikomme Jumalaa ja lähimmäistämme vastaan. Hän voi ymmärtää myös epävarmuutta ja kyselyä. Uskon, että Hyvä Paimen, Jeesus, tulee yhä rakkaammaksi, jos neuvominen, ojentaminen tai opastus tapahtuu Hengessä ja rakkaudessa.
Usein vaikeuksia, menetyksiä, omia virheitä tai muita raskaita asioita kokenut hengellinen sisar tai veli voi kulkea toisen rinnalla ymmärtäen toista Jumalan lasta tai häntä, joka vasta etsii ja kaipaa yhteyttä Jumalaan. Yhdistänkin rinnalla kulkemisen, käytännön avun, esirukouksen ja yhteyteen kutsumisen Hyvän Paimenen ominaisuuksiin. Oma käsitykseni on, että Jeesuksen paimenen ääni voisi näin välittyä toisen tavallisen kristityn kautta. Sanoma, että Hyvä Paimen ei hylkää eikä väsy meihin, on tavattoman tärkeä. Jeesus etsii yhä vaikeuksiin joutuneita. Hyvä Paimen opastaa oikeaan suuntaan elämän matkalla väsyneitä ja eksyneitä. Hänen suurin halunsa on kutsua taivastielle jokaista.
Meille on luvattu yltäkylläinen elämä Hyvän Paimenen yhteydessä. Kristus itse on Elämä. Päämäärä on iankaikkinen ilo. Ja tämä iankaikkinen elämä on jo alkanut siellä, missä Hyvä Paimen saa pitää meitä ominaan. Meidät on otettu hyvään turvaan. Siinä ei tarvitse pelätä. Meitä rakastetaan.
Kenties juuri tämä vuosi onkin täynnä ihmeellistä uteliaisuutta ja jopa leikkiä. ”Ihmislapset” olivat Herramme ihastuksena jo luomisen tapahtumassa (Sananlaskut 8:31). Saamme ottaa käyttöön koko elämämme ajan niitä lahjoja, joita meille on annettu. Voimme oppia uutta vielä iäkkäinä. Uskon, että Jeesus, Hyvä Paimen, iloitsee tästä kanssamme.
Tämä keltasirkku on kuin kuva minusta, yksinäinen mietiskelijä hangen keskellä. Rakastan lintuja. Samaistun niihin. Olen oppinut, että Jumala huolehtii niin meistä kuin pienistä lintusistakin. Tämäkin keltasirkku pyrähti kuvauksen jälkeen iloiseen ja huolettomaan lentoon. Löysinkö minäkin uutta huolettomuutta?
Ajattelin, että seuraavassa numerossa kirjoittaisimme jotain Taivaallisesta Isästä. Nyt minusta tuntuisi hyvältä pyytää materiaalia 15.4.2025 mennessä. Ceta
4:4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, 4:5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; 4:6 niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: 4:7 ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! 4:8 Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!”
Edellisen lehden etusivun alaosaan kirjoitin tämän lehden teeman näin: Seuraavaan numeroon voisi miettiä itselle tärkeitä raamatunpaikkoja. Jos on halua tai voi niin tehdä, saa mielellään kertoa miksi nuo jakeet ovat merkinneet niin paljon tai miksi ne puhuttelevat juuri nyt. Minulle tuo esiin laittamani Roomalaiskirjeen kohta vapautti jostain pitkäaikaisesta taakasta.
Elin kuukausia poikkeuksellisessa jännitteessä, joka nyt artikkelin julkaisun aikaan on helpottanut. Sain viime keväänä lainaksi kirjoja, joissa vaaditaan lain ja juutalaisen sapatin noudattamista. Kirkot edustavat kirjojen mukaan korvausteologiaa, antikristillisyyttä ja juutalaisvastaisuutta Nikean kirkolliskokouksesta lähtien. Seurakunnan ennalleen asettaminen juutalaiselle perustalle ja kiire ennen Jeesuksen paluuta korostuu kirjoissa. Eli Jeesukseen uskotaan, mutta ristin sovitustyö ja armo jää pois siinä merkityksessä miten minä sen ymmärrän. Ristin pahennus puuttuu myös.
Kirjojen johdattamana tutkin laajasti yllä mainitsemiani aiheita, väsyksiin saakka. Jäin kuukausien ajaksi yksin raskaiden teemojen äärelle, niin kovin yksin. Oman perusteellisuuteni tähden jouduin tälle raskaalle ja pitkälle tutkimusmatkalle. Näin on käynyt ennenkin.
Vaikka valtion ja kirkon yhteys on tuonut paljon väärää, niin muistetaan, että meillä on myös historian Jumala. Kirkkojen kautta kristinusko on levinnyt. Tätä kautta meillä on myös Raamattu ja virsikirja jokaisen suomalaisen ulottuvilla. Itse olen kovin kiitollinen lukuisista vanhoista kristillisistä kirjoista. Olen kaivannut Raamatun rinnalle opetusta myös varsinaisten teologisten kirjojen kautta. Se on ollut minun tieni. En voi tältä pohjalta irtisanoutua ja hypätä mihinkään uuteen kuten nuo lainassa olleet kirjat käskevät. Saan ajatella, että pidän kiinni siitä hyvästä, minkä olen saanut oppia ja vastaanottaa. Juuri armo ja syntien anteeksi saaminen on aivan korvaamatonta, ja elämä Jeesuksen yhteydessä. Lain tai juutalaisten pyhien noudattaminen ei tuo pelastusta eikä lepoa. ”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)
Lainakirjojen voimakas lain korostus sai minut näkemään yhä kirkkaammin armon kalleuden ja levon tarpeeni. Lain tapaista vaatimusta aloin nähdä muuallakin. On monenlaisia kursseja ja tilaisuuksia, joita suositellaan ihmisen terveyden tai hyvinvoinnin edistämiseksi. Koen kuitenkin rasittavana tämän mainonnan, johon törmään esimerkiksi Facebookissa. Elän syvän kysymyksen edessä: ”Miten kelpaan Jumalalle, kun en jaksa yhtään mitään?” Tällöin paraskin asia on kuin lakia, joka lyö kasvoille. Lisäksi uupumisen vaara on aivan vieressä, siinä odottamassa milloin se saisi hukuttaa johonkin sumuunsa. Kaipaan Jumalan, Isän, armollista syliä. Kaipaan aivan todellista, ehdotonta armoa.
Nyt tiedän ja tunnen, etten enää toista kertaa nousisi täydellisestä uupumuksesta. Menettäisinkö siis myös uskoni, viimeisenkin toivoni uupumuksen myötä? Enhän uupumuksessani lähes 20 vuotta sitten osannut edes ajatella kunnolla. En nukkunut ilman lääkkeitä enkä jaksanut tavallisia arkisia asioita. Mitä usko on?
Usko on Jumalan lahja. Täysin mihinkään kykenemätön ja jopa jumalaton saa sen lahjaksi. Vanhurskaus luetaan ylleni ja syntini peitetään Kristuksen sovitustyön tähden. Lahjana saatu usko ja vanhurskaus ei katoa, vaikka minä lepään mitään tekemättä, mihinkään pystymättä, mitään ajattelematta. Ei ole myöskään aika palvella, ei ainakaan suunnitella mitään kalenteri kädessä. Maltan pysähtyä miettimään mikä on minulle tarkoitettua. Yhden tilaisuuden olen sentään merkinnyt kevättalveen.
Kohtaan ihmisiä, jotka ovat sairaita tai väsyneitä. Kohtaan heitä, joilla on muistisairautta. Kohtaan maallisen elämän viimeisessä vaiheessa olevia. Eivätkö myös he kaipaa armoa ja lepoa, jäämistä kokonaan Kristuksen varaan? Missä on se raja, että voi tarjota evankeliumia lahjaksi? Jumala voi valaista kirkkaudellaan ja armollaan myös sen viimeisen hetken ennen ikuisuutta, joka kuitenkin on määränpäämme.
Entä minä? Uskallanko vanheta? Uskallanko olla tekemättä mitään? Onko uskoni itseni vai Jumalan varassa? Kuinka paljon olenkaan perustanut uskoni oman osaamiseni ja jaksamiseni varaan! Tunnistan asian juuri omasta pelostani ja kauhustani, kun eteeni kannetaan tehtäviä tai vaatimuksia hyvää tarkoittaen, itse asiassa kaikkein parasta tarkoittaen. Miten osaan sanoa: ”Ei käy”. Ja oliko kieltäytyminen tehtävästä vaikea asia itselleni vai pyytäjälle? Olenko ajatellut voimavarani väärin?
Myös sisältäni nousee vaatimuksia. Luonnollinen ihminen minussakin tarttuisi herkemmin lakiin ja sääntöihin kuin armoon ja rakkauteen. Jumala on kuitenkin rakastanut ja rakastaa. ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16). Huomaan miten äärettömän tärkeä asia minulle on evankeliumi, ilosanoma.
Minulle kirkastuu kuin uutena tämä esille laittamani raamatunkohta Roomalaiskirjeestä. Se tuo armon ja pelastuksen alemmaksi kuin mitä olen suostunut ymmärtämään. Kyse on minun syvästä tarpeestani tällä hetkellä. Ainoa toivoni on puhdas armo Kristuksen pelastustyön varassa, siinä lepääminen. Kuinka kalliina koenkaan nyt sanat: ”…mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.”
Olen nähnyt, että Jumala rakkaudessaan on sallinut minun olla ihmisten rinnalla myös nyt. Yhteys lähimmäiseen on aina tärkeää. Kuunnellessaan muita saa avun myös itse. Antaessaan saa, ja tämä tuntuu todelta myös ajan suhteen. Kun annan aikaani toisen kuunteluun, Isä antaa minulle jotain mitä on vaikea kuvata. Saan ottaa vastaan lahjan, yhteyden, jossa Kristus on läsnä. Jumalan rakkaus koskettaa myös näin. Jumalan uskollisuus on aina ymmärrystäni suurempi.
Jumala kutsuu minua lepoonsa lähelleen, myös hiljaiseen kuunteluun. Tähän asetun mielelläni. Alla olevassa kuvassa veneet ja maisema alkavat peittyä valkoiseen vaippaan. Nämä veneet nostettiin vielä rantaan kumolleen. Näin ne odottavat levossa kevättä ja uutta elämää lumipeitteen alla. ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt.”
Paimenuus, Hyvä Paimen ja Paimenen ääni, kuuleminen. Onko paimenuus kadoksissa? Hengelliset isät ja äidit. Mitä Raamattu kertoo aiheesta? Tässä on numeron 1/2025 teema. Pyydän aineistoa 15.2.2025 mennessä. Ceta
Heikko ihminen Hyvän Paimenen huomassa, heikkona myös rukouksessa
Elämään kuuluu erilaista ja eri asteista ahdistusta. Useimmiten miellämme sen negatiivisena, ja tahdomme siitä nopeasti eroon. Aina ahdistus ei välttämättä ole yksinomaan huono asia. Jumala voi puhua myös sen kautta. Se voi pysäyttää meitä Jumalan kasvojen eteen.
Ahdistus voi liittyä elämämme normaaleihin asioihin tai niissä kokemaamme epäsuhtaan todellisuuden ja odotustemme välillä. Ahdistuksen syy voi löytyä myös sairaudesta. Kohtaamillamme menetyksillä ja järkytyksillä on oma merkityksensä. Elämäntilanne vaatii kestämistä ja yrittämistä. Surun käsittely saa erilaisen muodon ja toisen ajan.
Ei ole hyvä hengellistää kaikkea. Toisaalta olemme kokonaisuus ja olemme kaikkine asioinemme, vaiheinemme ja elämäntilanteinemme Jumalan käsissä ja hoidossa. Samoin meillä Kristukseen turvaavilla on tieto, että tämä vaiheemme täällä ”kyynellaaksossa” on ajallinen. Ajattomat ja ikuiset asiat ovat perillä.
Kaikesta hengellisestä tiedosta ja niin kutsutusta ”hengellisestä kasvusta” huolimatta, nämä omat taustamme ovat jäljellä. Ne voivat vaikuttaa hyvää, mutta myös päinvastaista. Masentuneina, väsyneinä tai kivuissamme huomaamme joskus olevamme hyvin onnettomia käytökseltämme. Kuitenkin saamme omistaa myös tämän lupauksen ja lohdutuksen: ”…ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt” (Ilm.21:4). Saamme jättää murheemme Jumalan haltuun. Saamme jättää myös koko oman surkeutemme armahtavan Jumalan haltuun. ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen” (1. Piet.5:7).
Voimmeko siis heittää hänen päällensä sellaisenkin murheen, joka syntyy kun tuskastumme, kiivastumme, sanomme vääriä sanoja yhä vielä, pitkään uskossa oltuamme? Miksi meistä, minusta, ei tule hyvää tai vahvaa tai menestyjää?
Itselleni on tullut rakkaaksi oman elämäni kipujen kautta Heprealaiskirjeen kohta: ”Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ’En minä sinua hylkää enkä sinua jätä’.” (Hebr.13:5.) Uskoisin, että tämä on osoittamassa tietä oikeaan suuntaan. Meistä on tarkoitus Jumalan lapsina tulla riippuvaisia Taivaallisesta Isästämme. Meistä on määrä tulla pieniä, mutta uudella tavalla näkeviä, kiitollisia ja eteen päin katsovia. Katseemme ei kohdistu enää niin paljon omiin tekoihimme tai saavutuksiimme, vaan Hyvään Paimeneen rinnallamme.
Jumala ei jätä meitä. Ainakin minussa on riippunut pelko liittyen hylkäämiseen. Olen ajatellut alitajuisesti, että minun pitäisi olla jotenkin näkyvällä tavalla hyödyllinen ja sitten voin luottaa Jumalan rakkauteen. Jumala on kuitenkin uskollinen itsensä tähden. Hänen oma rakkautensa kohdistuu aina juuri heikkoon, avuttomaan ja tarvitsevaan.
Me katsomme Kristukseen meille annettuna lahjana. Hän kärsi puolestamme. Hän tuli ihmiseksi tähtemme. Hän tuli myös puhumaan ne kalliit sanat mitä on talletettuina evankeliumeissa. Itse ajattelen, että on hyvä osata ulkoa edes joitakin Jeesuksen sanoja: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.” ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.” ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.”
Jumala kuulee meitä Kristuksen tähden.
Yksi osa kristityn kilvoitusta on siinä, että opimme rauhoittumaan ja kyselemään Jumalan tahtoa rukoillen ja sanan kautta. Kun rukoilemme, niin kyseessä on tällöinkin lahja, ei suoritus. Nimittäin Jumala, Isä, kuulee meitä Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, tähden. Meitä ei kuulla monisanaisuutemme tai rukousasentomme tähden, ei edes rukouspaikan vuoksi. Emme tee tietä rukoukselle pitkäkestoisen ylistyksen kautta. Meitä ei kuulla sen vuoksi, että ikään kuin ensin tyhjentyisimme jostain muusta. Ei, meitä kuullaan Jeesuksen tähden.
Vanhassa testamentissa on peräti 22 jakeessa mainittu sana ”armoistuin”. Se liittyi aina Kaikkeinpyhimpään, Jumalan läheisyyteen ja syntien anteeksisaamiseen. Kun Jeesus kuoli, temppelin esirippu repesi. Meillä on pääsy näin pyhimpään. Tätä tarkoitan, kun sanon, että Isä kuulee meitä Poikansa tähden.
”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit” (Room.3:23-25).
Rukouksessa menemme kuin armoistuimen äärelle. Oikeastaan olemme aina Jumalan kasvojen edessä Jeesuksen uhrin ja lahjavanhurskauden tähden. Aloittaessani rukousta, muistutan itseänikin Kristuksen sovitustyöstä ja syntien anteeksi saamisesta Kristuksen ansiosta.
Rukouksessa on kyse yksinkertaisesta asiasta. Se on kuin lapsen puhetta Isälle. Se on ”Abba”-puhetta usein yksinäisyydessä. Tarkoitan tällä sitä läheisyyttä ja valmistautumattomuutta, mitä rukous usein on. Rukouksessa voi olla tunnetta, mutta siinä ei tarvitse olla muuta kuin kääntyminen Jumalan puoleen asioissamme. Jumalan rukousten kuuleminen tai niihin vastaaminen ei riipu meidän tunteistamme. Hän kuulee meitä Kristuksen tähden.
Hädässä saamme turvautua Jumalan rakkauteen ja armoon Kristuksessa. Rukouksesta tulee osa elämäämme. Se kiinnittyy arkeemme. Siinä emme käske Jumalaa. Me anomme, kiitämme, kysymme, olemme yhteydessä ja lähellä. Välillä me kipuilemme ja jopa epäilemme rukoushetkissämme tai lyhyissä rukoushuokauksissamme. Usein saamme huomata, ettei Jumalan vastaus ole sitä mitä odotimme. Se myös saattaa viipyä.
Rukoukseen voi liittyä myös ahdistusta ja huolta. Saatamme yhä uudestaan viedä samaa sydämellämme olevaa asiaa Jumalalle. Ajattelen, että sekä asiamme, että me itsekin olemme kuin hyvän ja luotettavan Jumalan sylissä. Entä kun vanhenemme? Keskittymiskykymme ehkä heikkenee entisestään. Uskon, että yhä enemmän katseemme kääntyy siihen, että Kristus on meille lahja. Voimme pyytää sitä, että saisimme olla häneen liitetyt. Kun vain olemme Kristuksessa, meiltä ei puutu mitään. Saamme pyytää kaikkeen tarvittavaan Jumalalta voimia. Hän tietää mikä on tarpeellista, ja mikä on hyödyllistä.
Kirjoitus on julkaistu myös Armo riittää lehdessä numero 2-3/2016
Seuraavaan numeroon voisi miettiä itselle tärkeitä raamatunpaikkoja. Jos on halua tai voi niin tehdä, saa mielellään kertoa miksi nuo jakeet ovat merkinneet niin paljon tai miksi ne puhuttelevat juuri nyt. Aineisto saisi olla minulla 15.12.2024 mennessä, mutta jatkoaikaakin voimme ottaa. ceta
Helposti huoli valtaa mielen, kun emme tavoita läheistä ihmistä, emme kuule hänestä. Kun hän sitten ottaa yhteyttä, sydän hypähtää helpotuksesta ja ilosta. Samoin voimme olla huolissamme, kun itse tai läheisemme joutuu vaikka leikkaukseen. Saatamme myös jännittää, kun läheisellä nuorella on tärkeä koe. Tieto siitä, että kaikki meni hyvin, toi ilon. Kuulimme arkisen ilosanoman.
Huolestunut ei juuri sillä hetkellä osaa näkyvällä tavalla iloita. Tulevaisuus saattaa huolettaa myös tarpeettoman paljon. Itse olen valitettavasti ollut usein kuin tämän kaltaisen huolen vanki. Kuitenkin Jumala on ollut hyvä. Hän on kantanut ja hän kantaa loppuun asti. Lupauksen sana antaa luottamusta ja iloa, joka on pysyvää vaikka sitä ei näkisi. Ja Raamattu on täynnä lupauksia, joissa saamme riippua kiinni.
Joskus toimimme väärin ystävää kohtaan. Välillä pelkäämme satuttaneemme toista, vaikka ei olisi tapahtunut mitään isompaa. Joskus toisen teko tai sanat painavat mieltä, ovat ehkä vahingoittaneet meitä. Anteeksianto tai anteeksi saaminen tuovat ilon. Epäsopu tai katkeruus saattavat tukahduttaa sen. Nämä ovat meille suuria asioita. Ne ovat tavallaan näkymättömiä, ja kuitenkin näkyvät koko olemuksessamme.
Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ”Sinun Jumalasi on kuningas!” (Jes. 52:7)
Jesajan teksti kertoi ilosanoman tuojan jaloista, ne ovat suloiset. On ehkä vaikea kuvitella aikaa, jolloin oli turvauduttava omin jaloin kulkeviin lähetteihin. Esimerkiksi tieto tilanteesta sotarintamalla saattoi tulla näin vuorten yli. Tieto rauhasta tai voitosta oli kovin odotettu. Se toi helpotuksen ja ilon. Jesaja varmasti kuvasi tuossa lainaamassani kohdassa hyvin syvällisesti pelastusta, jonka vain Jumala voi antaa. Jesaja oli näkijä ja profeetta. Hän kirjoitti ikuisesta ilosta Herrassa seuraavin sanoin:
Minä iloitsen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niinkuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu. (Jes. 61:10)
Jesaja puhui etukäteen pelastuksesta ja voitosta, jonka Jeesus on valmistanut meille ristinkuolemallaan. Oikeastaan jo Jeesuksen syntymä oli suuri ilo. Olemme tottuneet kuulemaan tämän jouluevankeliumissa enkelin toimiessa sanan tuojana paimenille. Ainakin oma ikäpolveni kuuli myös pienoisevankeliumin ilosanoman jo lapsena: Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä (Joh. 3:16 KR33/38). Edelliset jakeet kuuluvat näin: Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä (Joh. 14,15). Tämä viittasi ristinkuolemaan.
Jeesus kehotti opetuslapsia iloitsemaan siitä, että heidän nimensä on kirjoitettuina taivaissa (Luuk. 10:20) Kun näemme, että kristityt arvostavat ihmeitä, parantumisia ja voimallisia asioita, voimme palata tähän Jeesuksen kehotukseen. Kun näemme, että lain tai juhlapyhien noudattaminen nostetaan vaatimukseksi, saamme iloita tärkeimmästä, pelastuksen lahjasta yksin Jeesuksen varassa. Ilmestyskirjassa esiintyy Jeesuksesta Kristuksesta nimi Karitsa. Nyt täsmentyy se sama asia, että suurin ilomme on, että nimemme on kirjoitettu taivaisiin. Se on kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Eikä sinne ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan. (Ilm. 21:27) Kristuksen työn tähden olemme puhtaat ja vanhurskaat, emme mitenkään muuten. On niin totta, että olemme sekä syntisiä että pyhiä samaan aikaan. Kukaan ei täytä lakia. Vain Jeesus eli synnittömän elämän.
Ilosanoman syvyys saattaa avautua vähitellen. Ymmärrys ja salattu ilo kertyy tipottain muodostaen kuin näkymättömän lähteen sisimpään. Suurinta iloa koen ymmärtäessäni, ettei pelastus ole oman onnistumiseni tai suorittamiseni perustalla. Saan jäädä Jeesuksen varaan, yksin armon turviin. Jos ilo on kohdallani kuin sisäinen lähde, voi se toisen kohdalla olla ainakin ajoittain kuin kuohuva koski. Suurin ilo kätkeytyy siihen, että opimme lisää Jeesuksesta ja kiinnitymme häneen.
Entä jos Jumalan Henki valmistelisi meidän sydämemme niin, että olisimme myös ilosanoman kertojia arjessa, hyvin vaatimattomalla tavalla. Jumala, joka tuntee jokaisen, voi antaa herkkyyttä ja viisautta. Voisimme ymmärtää, että meillä on elävä Jumala, joka rakastaa luomaansa ihmistä ja haluaa hänet yhteyteensä. Jumala voi antaa myös kaipauksen ja sanan nälän. Hän voi Henkensä välityksellä avata sanaa, mikä onkin suuri ihme ja ilo.
Joskus jäämme miettimään, että olisimme voineet sanoa enemmän pois lähtevälle. Jumala saattoi kuitenkin sanoa kauttamme paljon enemmän kuin ne sanat mitä pystyimme välittämään, ja Jumala tietää milloin kutsuu läheisen luokseen, oikean hetken.
Ilo mainitaan Hengen hedelmänä (Gal. 5). Voimme rukoilla Pyhän Hengen täyteyttä elämäämme, ja siihen meitä kehotetaankin. Jumala itse auttaa meitä Henkensä kautta siihen, että sana tulee lähelle koskettaen sisintämme, vahvistaen meitä ja synnyttäen iloa. Jumalan yhteydessä eläminen on suuri iloni. Se lahjoittaa kuin taivaan kosketuksen sisimpääni.
Itselleni kauneus, valo ja saaristoluonto tuovat paljon iloa. Joku viikko sitten seurasin kamerallani sinitiaisen poikasta. Sen suloisuus ja kauneus sai iloitsemaan. Jumalan luonto opettaa katsomaan, kuuntelemaan ja pysähtymään. Linnut lennellessään taivaalla kertovat minulle vapaudesta ja ilosta. Ne kertovat minulle kaikkeuden Luojasta. Ilman tätä maailmaa en voisi kuvitella mitä on taivaassa kerran. Raamattu kuvaa iankaikkisuutta meille tutuin sanoin ja käsittein. Silti kykenemme vain aavistelemaan mitä on iankaikkinen ilo Jumalan yhteydessä. Ceta
Mistä väsynyt saa voimaa? Oletko väsynyt, kristitty ystäväni? Miten voimme auttaa toisiamme?
Meillä on kokemuksia omasta väsymisestä sekä muiden väsymisestä. Kysyn myös miten voimme auttaa toisiamme. Voisin kysyä vielä: ”Osaammeko ottaa apua vastaan?” Kristitty varmaan väsyy samoista syistä kuin muutkin, mutta onko sen lisäksi muita uuvuttavia asioita.
Armollisuus ja levosta käsin eläminen unohtuu helposti. Leikki ja omat harrastukset jäävät pois. Tai voi käydä niinkin, että harrastus muuttuu vaativaksi, vähän kuin työksi. Sosiaalisessa mediassa saan itsekin todeta, että siellä on esillä käsittämättömän upeita luontokuvia, ihania maalauksia ja muita taideteoksia. Syntyy helposti vertailua. Tällä hetkellä minua väsyttää jo ajatus opiskelusta jollain kurssilla. Kristilliset keskukset tarjoavat kursseja kirjoittajille, kuvaajille ja taiteen harrastajille samoin kuin kansalaisopistot. Itse kaipaisin juuri nyt ”kurssia” tullakseni lapsenmieliseksi ja löytääkseni leikin, levon ja luottamuksen. Jopa lähimmäisen ystäväksi perehdytetään ja kurssitetaan. Tämä on tietysti hyvä, mutta sen voi käsittää myös vaatimukseksi. Tahdon kuulla: Sinä kelpaat ilman kursseja. Saat olla yksin tai saat kulkea rinnallani. Saat olla ystävä, et siihen tarvitse mitään lisää.
Monia vuosia sitten oli avointen ovien päivä eräässä mielenterveyskuntoutujien kahvilassa. Ajattelin mielessäni, että voisin ehkä käydä kävelyllä jonkun henkilön kanssa silloin tällöin, tai olla muuten hyödyksi. Tämä auttaisi ehkä myös itseäni, olinhan uupunut ja yksinäinen uudella paikkakunnalla. Tuolla oli tarjota vain kursseja, mm. mindfulness -harjoituksista. Tämä kahvilassa piipahtaminen oli se ”minun kurssini”, joka antoi ymmärrystä siihen miten vaikeassa asemassa ovat kristityt sairastuneet, uupuneet ja yksinäiset, minäkin.
Kun ihmisen mieli järkkyy tai hän väsyy, uupuu täysin, niin yhteiskunnan määrittelemä ”hoivakoneisto” alkaa jollakin tavoin kuin omistaa nämä ihmiset ja ikään kuin suojella heitä. Samoin käy herkästi vanhuksille ja muistisairaille hoitokodeissa. Sen vuoksi on hyvä merkitä omatahtoon, että kaipaa kristillistä sanomaa ja tukea silloinkin, kun ei ehkä pysty tarvetta ilmaisemaan. Yhteiskunta ei edusta nykyisin kristillisiä arvoja. Meidän kristittyjen olisi hyvä pitää yhteyksistä hyvä huoli, tukea toisiamme siten kuin voimme. Ei meitä jaeta terveisiin ja sairaisiin Raamatussa. Olemme ihmisiä, joiden elämään liittyy monenlaisia vaiheita. Olemme toistemme lähimmäisiä. Jako tapahtuu siinä tunnemmeko Jeesuksen Vapahtajanamme vai emmekö tunne.
Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuonpäivän lähestyvän. (Hebr. 10:25)
Meiltä puuttuu usein oma seurakunta. Monella se on, mutta puuttuu mahdollisuus osallistua. Ajattelen tuon jakeen myös niin, että ollaan sanan äärellä ja yhteydessä toisiimme niillä tavoin kuin se on mahdollista. Jos emme saa rohkaisua sanasta ja yhteydestä toisiimme, niin tämä aika käy raskaaksi ja pyrkii vetämään meitä pois Kristuksesta. Aika muuttuu vaikeammaksi hengellisessä mielessä. Tämä olisi hyvä huomioida. Meiltä saattaa hämärtyä jopa Jumalan rakkaus meitä kohtaan.
Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut, niinkuin Isä tuntee minut ja minä tunnen Isän; ja minä annan henkeni lammasten edestä. (Joh. 10:14,15)
Jeesus on Paimen. Hän huolehtii. Väsymiseen liittyy usein myös masennus. Tulee tunne, ettei kukaan ymmärrä, ei kukaan tunne minua eikä tilannettani. Hyvä Paimen tuntee. Kukaan ihminen ei tähän samalla tavalla pysty. Me ihmiset olemme vajavaisia, samoin kaikki seurakuntamme. Jeesus antoi henkensä meidän syntisten ja viallisten edestä. Tästä saamme lepoa ja lohtua. Hän asuu meissä Henkensä kautta. Hän rakastaa.
Jeesus tunsi myös tarpeemme lepoon. Niin hän sanoi heille: ”Tulkaa te yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän”. Sillä tulijoita ja menijöitä oli paljon, ja heillä ei ollut aikaa syödäkään. (Mark. 6:31) Miten käytännöllisellä tavalla ilmenikään tässä Jeesuksen hoiva omiaan kohtaan.
Jumala tahtoo osallistua elämäämme ohjaten, rakastaen ja huolehtien. Kristus on ottanut meidät hoiviinsa, meidät liian suuriin vaatimuksiin kasvaneet, meidät unohtelevat, kipuihin väsyvät ja omaan osaamattomuuteen tuskastuvat. Kristus on ottanut hoiviinsa meidät, jotka emme ymmärrä levähtää sillä tavoin, että todella virkistyisimme, tai emme osaa pyytää apua itsellemme, vaikka sitä olisi saatavilla. Meille kaikille rikkinäisille, osaamattomille ja väsyneille on valmistettu jo lepo ja rauha Jeesuksessa Kristuksessa. Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö. (Joh. 14:27)
Jumala on rakkaus. Tätä rakkautta saamme opetella tuntemaan. Ehkä murhe ja pelko eivät väsytä meitä yhtä paljon, kun ymmärrämme millaisen Vapahtajan seurassa elämme.
Pyytäisin aineistoa seuraavaan numeroon Leenan päivään mennessä (22.7.). Mietin aihetta ilo Raamatussa ja ”ilo Herrassa”. Ja toisaalta voisimme ajatella ihan oman elämämme arkisia iloja. Toinenkin aihe pyörii mielessäni: yksinäisyys ja yhteys. Eivät nämäkään aiheet ole välttämättä kaukana toisistaan. Itse olen kyllä hyvin yksinäinen, vaikka en ole yksin. Seurakunnan aikakautena, ensimmäisen helluntain jälkeen kuvataan paljon seurakunnassa koettua yhteistä iloa.
Aloitin tämän teeman sillä, että tein haun KR33/38 Raamatun nettiversiosta sanalle erämaa. Tuo sana esiintyy peräti 316 jakeessa. Voin toki ajatella, että tämähän nyt johtui vain ympäristöstä, mihin Raamatun kirjoitukset sijoittuvat. Itselleni se kuvastaa kuitenkin syvällisesti ihmisen sisäistä elämää. Erämaa pelkistää, se karsii rönsyjä. Ihminen kaipaisi jotain käsin kosketeltavaa, korvin kuultavaa, silmin nähtävää, heti saavutettavaa. Tai ihminen erehtyy kuvittelemaan, että pinnallinen, näkyvä, voimakas ja menestyvä antaisi sen syvimmän tyydytyksen.
Jumala näkee todellisuuden ja siksi hänen tiensä on toinen. Se on toinen Jumalan rakkauden ja huolehtimisen tähden. Jumalan tahto on, että kaikki voisivat tuntea hänet elämänsä matkalla, ja että kaikki pääsisivät perille. ”Erämaa” on paikka, johon meitä välillä houkutellaan ja johdatetaan meidän parhaaksemme. Mielestäni on hyvä muistaa, että teemme matkaa kuitenkin toistemme kanssa. Saamme jakaa hengellisiä löytöjä toisillemme ja todeta ettemme ole jääneet yksin, emme ”erämaassa” emmekä muulloinkaan.
Jeesus oli erämaassa perkeleen kiusattavana 40 vuorokautta kasteen jälkeen. Tuon ajan hän oli vetäytyneenä yksinäisyyteen ja myös paastosi. Meille jaetaan evankeliumiteksteissä lähinnä se miten Jeesus vetosi Jumalan sanaan kiusaajan houkutuksia vastaan. Kiusaaja vetosi siihen, että Jumalan Poikana Jeesus voisi ottaa vallan ja kuninkuuden ilman kärsimystietä, ilman sitä mitä varten Jeesus lähetettiin pelastajaksemme.
Meillä on ainainen kiusaus ohittaa risti ja Kristuksen sovitustyö. Ristillä syntimme sovitettiin ja saimme pääsyn Jumalan yhteyteen. Risti edeltää ylösnousemusta. Ei ollut oikotietä. Ei ole oikotietä myöskään meille. Ei sivuuteta ristiä. Jumala antaa meille pysähdyspaikkoja, jotta voimme hiljentyä näkemään. Itsekin voisin miettiä etenkin nyt pääsiäisen alla miten osaisin keskittyä hengellisesti tärkeimpään. On niin paljon sitä mikä tulee kuin väistämättä näköpiiriini, sitä mikä ei ole hengellisessä mielessä tärkeää, eikä auta minua perille kirkkauteen.
Mistä väsynyt saa voimaa? Oletko väsynyt, kristitty ystäväni? Miten voimme auttaa toisiamme? Jostain tämän kaltaisesta ajattelin koostuvan seuraavan nettilehtisen Armo kantaa. Pyydän aineistoa 1.5.2024 mennessä. Tuo voi olla myös julkaisupäivä, jos ei ole odotettavissa lisää aineistoa.
Esitin tuon kaltaisen kysymyksen useammalle ystävälle. Miten he näkevät ajan? Mikä olisi hengellisesti arvokasta? Mihin tulisi nyt keskittyä?
Evankeliumin totuuden sanasta
Lainaus on KR38 käännöksestä poimien ja lyhentäen:…me kiitämme häntä sen toivon tähden, joka teille on talletettuna taivaissa ja josta jo ennen olette kuulleet sen evankeliumin totuuden sanassa, joka on tullut teidän tykönne, … se kantaa hedelmää ja kasvaa, … siitä päivästä alkaen, jona te kuulitte ja opitte tuntemaan Jumalan armon totuudessa, … (Kol. 1:5-6)
Evankeliumin totuuden sana lahjoittaa toivon, joka on talletettuna taivaissa. Evankeliumin totuuden sana kantaa hedelmää ja kasvaa. Tämä kaikki jää saavuttamatta, jos evankeliumia ei julisteta tai kuulla. Sana ”totuus” viittaa myös siihen, että kaikki puhe evankeliumista tai armosta ei tapahdu totuudessa. Silloin hedelmäkään ei ole aito, eikä toivolla ole perustaa.
Kaikkein tärkeintä olisi varmaan, että evankeliumi olisi oikea eli se olisi julistusta Jeesuksen ristin sovituskuolemasta ja ylösnousemuksesta. Synnin rangaistus on poistettu ja kuolema on voitettu. Kristuksessa on kaikki hengelliset aarteet. Meille on lahjoitettu Jumalan sana ja Pyhä Henki. Olemme päässeet lapsen asemaan. Tämä on uskomaton lahja. Ilosanoma on tarkoitettu kerrottavaksi eteenpäin. Taivaaseen talletettu toivo on suuri lohtu ja kannustin. Silti se on vielä kuin salaisuus.
Näitä Jeesuksen sanoja olen miettinyt paljon. ”Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus.” (Matt. 24:12) Jumala on rakkaus ja totuus. Jumalan antama laki ilmaisee meille oikean rakkauden Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Missä laki hylätään, siellä ei tunneta syntiä, parannusta eikä kaivata anteeksiantoa Kristuksen sovitustyössä. Synti, vanhurskaus ja tuomio ovat tällöin kovin outoja sanoja. Ihmisen ikuinen kohtalo ei enää kiinnosta. Vain tästä hetkellisestä, ajallisesta elämästä pyritään kantamaan huolta siten kuin Jumalan sanasta luopunut ihminen itse hyväksi katsoo. Ehkä ”laittomuus” voisi tarkoittaa jotain tämänkin kaltaista? Myös Jumalan rakkaus on tällöin hylätty, tämä Rakkaus, joka uhrasi ainoan Poikansa.
”Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.” (Joh. Ilm. 2:4) En usko, että tässä on kyse ainoastaan rakkauden tunteiden heikkenemisestä, vaan kenties itse perustan hylkäämisestä. Jeesus on sanonut myös, ettei hän ”heitä ulos” ketään, joka tulee hänen tykönsä (Joh.6:37). Saamme vuodattaa kaikki hätämme ja murheemme Jeesuksen harteille. Jos meillä on tämä tarve, emme ole hylänneet ensimmäistä rakkautta. Rakastava Jumala kutsuu meitä lähelleen, ei työnnä pois. Kristillisiä seurakuntia ja järjestöjä kutsutaan tänäkin aikana oikealle, usein sille alkuperäiselle perustalle, jos ne ovat siitä poikenneet.
Me Jumalan omat olemme erilaisina ihmisinä osasina Kristuksen ruumiissa. Olemme arvokkaat omalla paikallamme, ja nimenomaan siinä. Keskinäinen rakkaus ja kiitollisuus lisääntyisi, kun kukaan ei jäisi ulkopuolelle. Ei anneta rakkauden kylmetä. Jokainen Jeesukseen uskova on myös lähetetty. Minkä Jeesus sanoi yhdelletoista opetuslapselleen ennen taivaaseen nousuaan, sen hän sanoi koko kristilliselle seurakunnalle: ”Ja minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”(Matt.28:20)
Saamme nostaa päämme ja nähdä mitä meille on lahjoitettu Jeesuksessa Kristuksessa. Tarvitsen kristittyjen keskinäistä rakkautta, rohkaisua, rukousta ja yhteyttä enemmän kuin koskaan. Kaipaan kovasti kauneutta ja muita iloa tuovia asioita. Jumalakin tahtoo, että voimme hyvin ja säilytämme ilon ja kiitollisuuden sekä iankaikkisen elämän toivon. Tässä kaikessa tarvitsemme toisiamme keskellä arkeamme. ”Rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne.” (Jes.30:15)
Katso ylöspäin! , Herää valvomaan -lehdestä 1/1934, Urho Muroma
Seuraava numero ilmestyy maaliskuussa 2024. Ajattelin ensin seuraavaksi aiheeksi pääsiäiseen liittyvää, mutta nyt se on kiteytynyt teemaksi ”Erämaa Raamatussa ja kristityn elämässä” tai ”Erämaa johdattamassa ristin juurelle.” 7.3. viimeistelen lehtisen. Erämaateema saattaa sopia hyvin, kun valmistaudumme pääsiäiseen.
Aiheena on Jumalan johdatus.
Laitan alkuun kaksi sivua tekemästäni runokirjasta. Ne ovat päällekkäin, eivät rinnakkain kuten kirjassa. Näin teen, jotta teksti näkyisi paremmin. Olen pahoillani, mutta leikekuvissa teksti hiukan hämärtyy. Nämä runoni eivät liity mihinkään johdatuksesta suoraan kertovaan raamatunjakeeseen.
Omassa mielessäni Jumalan johdatus on läsnä kaiken aikaa, vaikka emme sitä huomaisi. Se on hetkessä elämistä sekä sitä, että koko elämämme on Jumalan käsissä. Elämme Jumalan katseiden alla, ja kaikki ympärillämme on hänen hallinnassaan. Näen Jumalan johdatuksena sen, että olen syntynyt perheeseen kolmantena lapsena. Jumala on johdattanut niin, että olen elänyt kaikki elämäni kesät Suomenlahden mökkisaaressa. Jumala on johdattanut geeniperimäni, vaikka biologisesti ajatellen se on tullut vanhemmiltani.
Edellä olevan runon kuvituksena on avara näkymä ja opasteena viitta, joka muistuttaa ristiä. Kristuksen sovituskuolema ja ylösnousemus on lahjoittanut meille yhteyden Isään. Jumalan Pyhä Henki ja Raamatun sana ovat oppaamme matkalla.
Saamme rukoilla johdatusta erilaisiin tarpeisiimme. Itsekin olen saanut rukousvastauksia, selkeää johdatusta eri tilanteissa. Toisaalta koko elämä on matkaa, sen jokainen hetki ja vaihe. Uskon, että joskus oma tahtoni ja oma epätoivoinen yritykseni on saattanut estää minua näkemästä Jumalan johdatusta.
Kristuksen ristin tie oli niin järkyttävä, että opetuslapset tavallaan kielsivät sen. Jeesus kertoi selvin sanoin tulevasta kuolemastaan. ”Ei näin saa tapahtua sinulle” -tämä oli kuitenkin opetuslasten ajatus. Ei Jumalan tahto voi mitenkään näyttäytyä tuollaisena – ja kuitenkin Jeesuksen sovituskuolema ristillä oli Jumalan tahto.
”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa”. Emmekö tällöin ole Jumalan johdatuksessa ja hoivassa kaikissa elämämme tilanteissa ja kipeimmissäkin surun tai yksinäisyyden hetkissä. Hän johdattaa läpi pimeydenkin. Ihmisen silmin emme näe useinkaan Jumalan johdatusta, tarkoitusta tai meille antamaa suojaa.
Psalmissa 139 vakuutetaan, että Jumalan käsi taluttaa meitä mihin sitten menemmekään. Jumalan kasvot näkevät meidät kaikkialla, ja Henki on läsnä opastamassa ja lohduttamassa. Jumalan johdatus on aina enemmän kuin voimme ymmärtää.
Seuraavaan numeroon voisi ehkä jokainen laittaa sitä mikä on sydämellä, minkä kokee juuri nyt tärkeäksi. Toki materiaali saisi olla nimenomaan kristillisestä näkökulmasta. Lehden julkaisu menee ensi vuoden puolelle. Pyydän aineistoa 5.1.2024 mennessä. Ceta
Pohdin aamuyöllä asioita. Valvoin huolestuneena. Eläkeläisten yhdistyksessä toimimisen piti olla harrastusta. Se osoittautuikin työksi, joka vie voimia ja herättää yöllä. Yhdistyksen hallitus päätti osallistumisesta Lohjan juhlavuoteen valokuvanäyttelyllä, ja minulle lankesi valtava työmäärä.
Ei minusta ole nyt hiljentyjäksi, ei rukoilijaksi. En myöskään pysty keskittymään Raamatun opiskeluun, kuten olin suunnitellut. Ne hetket, kun en konkreettisesti valmistele näyttelyä tai tee mainoksia, kuluu suunnittelussa ja miettimisessä.
Toivo, tämä sana nousi jostain mieleeni. Toivon perustan täytyy olla kaiken minun inhimillisen jaksamiseni ja osaamiseni ulkopuolella. Se ei olisi toivoa, jos se olisi minusta riippuvaista tai jos sen voisin tukahduttaa vahingossa esimerkiksi syventymällä näyttelyn tekoon liian kokonaisvaltaisesti. Ymmärrän jälleen hiukan paremmin, että kaikki mitä olen saanut, on ollut lahjaa. Tarkoitan esim. hyviä rukoushetkiä ja sitä miten Raamattu joskus avautuu ja ravitsee ihmeellisesti. Kaikki mihin panen toivoni, on myös lahjaa.
Jos se, mihin panen toivoni riippuisi minusta itsestäni, se ei olisi minkäänlaista toivoa. Juuri nyt en voisi kuunnella positiivista psykologiaa tai ilmaan heitettyjä inhimillisiä rohkaisun sanoja. Tarvitsen muuta. En tarvitse mitään, mikä on lähtöisin ihmisestä. Voiko Jumala auttaa?
– Miten helposti löysinkään seuraavat jakeet! Ehkä sain apua ylhäältä? Kenties Pyhä Henki muistutti?
Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, (Psalmi 146:5)
Panen toivoni Herraan, Jumalaan ja Jumala on minun apuni. On kuitenkin vielä ihmeellisempää se, että minut on synnytetty uudesti elävään toivoon. Toinen on tehnyt jotain puolestani. Tästä löytyy Pietarin kirjeestä jae: Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta,… (1 Piet. 1:3)
On jälleen uusi aamu. Nukuin jo paremmin. Jokin suuri hätä oli poistunut. Huomasin hyllyn päällä oman hengellisen katselukirjani. Ajattelin, että se voisi olla hyvä alku päivääni. Tämä alapuolella näkyvä kuva jakeineen oli valmiiksi esillä. Siinä ei ole sanaa toivo, mutta sisältö kertoo vahvasti mitä on iankaikkinen toivo, johon meidät on uudestisynnytetty. Meidät tunnetaan täydellisesti ja meidät viedään perille sinne, mikä on valmistettu Kristuksen omille. Joskus tämä nykyinen on mennyt, se on entistä, ja parempaa on tilalla. Jumalan lupaukset ja toivo eivät katoa, vaikka mieli keskittyy kokonaisvaltaisesti käsillä olevaan tehtävään ja valtaa ihmisen täysin.
Jumala on antanut minulle taitoja ja voimia valokuvanäyttelyn kokoamiseen. Tehtävä tuli ihmisiltä, mutta sen antoi kyllä Jumala kaikesta huolimatta. Minun tapani työskennellä vie minut kokonaan, ja tämäkin ominaisuuteni on Jumalan käsissä.
Moni on jakanut minulle muistojaan kuvien ohessa. ”Jumala on ollut hyvä. Hän on pitänyt huolen”, tämän olen kuullut useammalta. Juuri vaikeissa hetkissä Jumalan apu on nähty suurena ja pelastavana.
Vielä on aika muistella, ja vielä on aika kertoa kuvin elämästään esimerkiksi nuorille ihmisille, joiden elämä on kovin erilaista kuin meidän nykyisten ikäihmisten on ollut. Voisimmeko olla välittämässä tässä ajassa sitä taivaallista toivoa, joka ei kysy meidän mahdollisuuksiamme eikä voimiamme?
Kristuksen seuraamisesta tehdään välillä kuin vaatimusta. Ja eikö näin ollut käydä myös omalla kohdallani? En luottanut, että Jumala voi pitää minusta huolen hengellisesti, koska hiljentymiseni tai Raamatun lukemiseni ei onnistunut näyttelyyn keskittyessäni. Hän piti huolen minusta, ja näyttely valmistui ajallaan. Ja tästä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.
Kristus on kuollut ja ylösnoussut, jotta meillä olisi elämä hänen yhteydessään. Elämällämme on suuri merkitys. Kukaan ole täällä sattumalta, eikä elämä pääty tähän maalliseen matkaan. Jumala rakastaa sinua ja minua iankaikkisella rakkaudella. Toivo lepää tällä pohjalla ja näkee perille kirkkauteen. Toivo ei horju minun tuntemusteni tai voimieni mukaan. Ceta
Joskus tämä nykyinen on mennyt, se on entistä, ja parempaa on tilalla. Jumalan lupaukset ja toivo eivät katoa, vaikka mieli keskittyy kokonaisvaltaisesti käsillä olevaan tehtävään ja valtaa ihmisen täysin.