Järisyttävä armo
4:4 Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta,
4:5 mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;
4:6 niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:
4:7 ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!
4:8 Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!”
Edellisen lehden etusivun alaosaan kirjoitin tämän lehden teeman näin: Seuraavaan numeroon voisi miettiä itselle tärkeitä raamatunpaikkoja. Jos on halua tai voi niin tehdä, saa mielellään kertoa miksi nuo jakeet ovat merkinneet niin paljon tai miksi ne puhuttelevat juuri nyt. Minulle tuo esiin laittamani Roomalaiskirjeen kohta vapautti jostain pitkäaikaisesta taakasta.
Elin kuukausia poikkeuksellisessa jännitteessä, joka nyt artikkelin julkaisun aikaan on helpottanut. Sain viime keväänä lainaksi kirjoja, joissa vaaditaan lain ja juutalaisen sapatin noudattamista. Kirkot edustavat kirjojen mukaan korvausteologiaa, antikristillisyyttä ja juutalaisvastaisuutta Nikean kirkolliskokouksesta lähtien. Seurakunnan ennalleen asettaminen juutalaiselle perustalle ja kiire ennen Jeesuksen paluuta korostuu kirjoissa. Eli Jeesukseen uskotaan, mutta ristin sovitustyö ja armo jää pois siinä merkityksessä miten minä sen ymmärrän. Ristin pahennus puuttuu myös.
Kirjojen johdattamana tutkin laajasti yllä mainitsemiani aiheita, väsyksiin saakka. Jäin kuukausien ajaksi yksin raskaiden teemojen äärelle, niin kovin yksin. Oman perusteellisuuteni tähden jouduin tälle raskaalle ja pitkälle tutkimusmatkalle. Näin on käynyt ennenkin.
Vaikka valtion ja kirkon yhteys on tuonut paljon väärää, niin muistetaan, että meillä on myös historian Jumala. Kirkkojen kautta kristinusko on levinnyt. Tätä kautta meillä on myös Raamattu ja virsikirja jokaisen suomalaisen ulottuvilla. Itse olen kovin kiitollinen lukuisista vanhoista kristillisistä kirjoista. Olen kaivannut Raamatun rinnalle opetusta myös varsinaisten teologisten kirjojen kautta. Se on ollut minun tieni. En voi tältä pohjalta irtisanoutua ja hypätä mihinkään uuteen kuten nuo lainassa olleet kirjat käskevät. Saan ajatella, että pidän kiinni siitä hyvästä, minkä olen saanut oppia ja vastaanottaa. Juuri armo ja syntien anteeksi saaminen on aivan korvaamatonta, ja elämä Jeesuksen yhteydessä. Lain tai juutalaisten pyhien noudattaminen ei tuo pelastusta eikä lepoa. ”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)
Lainakirjojen voimakas lain korostus sai minut näkemään yhä kirkkaammin armon kalleuden ja levon tarpeeni. Lain tapaista vaatimusta aloin nähdä muuallakin. On monenlaisia kursseja ja tilaisuuksia, joita suositellaan ihmisen terveyden tai hyvinvoinnin edistämiseksi. Koen kuitenkin rasittavana tämän mainonnan, johon törmään esimerkiksi Facebookissa. Elän syvän kysymyksen edessä: ”Miten kelpaan Jumalalle, kun en jaksa yhtään mitään?” Tällöin paraskin asia on kuin lakia, joka lyö kasvoille. Lisäksi uupumisen vaara on aivan vieressä, siinä odottamassa milloin se saisi hukuttaa johonkin sumuunsa. Kaipaan Jumalan, Isän, armollista syliä. Kaipaan aivan todellista, ehdotonta armoa.
Nyt tiedän ja tunnen, etten enää toista kertaa nousisi täydellisestä uupumuksesta. Menettäisinkö siis myös uskoni, viimeisenkin toivoni uupumuksen myötä? Enhän uupumuksessani lähes 20 vuotta sitten osannut edes ajatella kunnolla. En nukkunut ilman lääkkeitä enkä jaksanut tavallisia arkisia asioita. Mitä usko on?
Usko on Jumalan lahja. Täysin mihinkään kykenemätön ja jopa jumalaton saa sen lahjaksi. Vanhurskaus luetaan ylleni ja syntini peitetään Kristuksen sovitustyön tähden. Lahjana saatu usko ja vanhurskaus ei katoa, vaikka minä lepään mitään tekemättä, mihinkään pystymättä, mitään ajattelematta. Ei ole myöskään aika palvella, ei ainakaan suunnitella mitään kalenteri kädessä. Maltan pysähtyä miettimään mikä on minulle tarkoitettua. Yhden tilaisuuden olen sentään merkinnyt kevättalveen.
Kohtaan ihmisiä, jotka ovat sairaita tai väsyneitä. Kohtaan heitä, joilla on muistisairautta. Kohtaan maallisen elämän viimeisessä vaiheessa olevia. Eivätkö myös he kaipaa armoa ja lepoa, jäämistä kokonaan Kristuksen varaan? Missä on se raja, että voi tarjota evankeliumia lahjaksi? Jumala voi valaista kirkkaudellaan ja armollaan myös sen viimeisen hetken ennen ikuisuutta, joka kuitenkin on määränpäämme.
Entä minä? Uskallanko vanheta? Uskallanko olla tekemättä mitään? Onko uskoni itseni vai Jumalan varassa? Kuinka paljon olenkaan perustanut uskoni oman osaamiseni ja jaksamiseni varaan! Tunnistan asian juuri omasta pelostani ja kauhustani, kun eteeni kannetaan tehtäviä tai vaatimuksia hyvää tarkoittaen, itse asiassa kaikkein parasta tarkoittaen. Miten osaan sanoa: ”Ei käy”. Ja oliko kieltäytyminen tehtävästä vaikea asia itselleni vai pyytäjälle? Olenko ajatellut voimavarani väärin?
Myös sisältäni nousee vaatimuksia. Luonnollinen ihminen minussakin tarttuisi herkemmin lakiin ja sääntöihin kuin armoon ja rakkauteen. Jumala on kuitenkin rakastanut ja rakastaa. ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16). Huomaan miten äärettömän tärkeä asia minulle on evankeliumi, ilosanoma.
Minulle kirkastuu kuin uutena tämä esille laittamani raamatunkohta Roomalaiskirjeestä. Se tuo armon ja pelastuksen alemmaksi kuin mitä olen suostunut ymmärtämään. Kyse on minun syvästä tarpeestani tällä hetkellä. Ainoa toivoni on puhdas armo Kristuksen pelastustyön varassa, siinä lepääminen. Kuinka kalliina koenkaan nyt sanat: ”…mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.”
Olen nähnyt, että Jumala rakkaudessaan on sallinut minun olla ihmisten rinnalla myös nyt. Yhteys lähimmäiseen on aina tärkeää. Kuunnellessaan muita saa avun myös itse. Antaessaan saa, ja tämä tuntuu todelta myös ajan suhteen. Kun annan aikaani toisen kuunteluun, Isä antaa minulle jotain mitä on vaikea kuvata. Saan ottaa vastaan lahjan, yhteyden, jossa Kristus on läsnä. Jumalan rakkaus koskettaa myös näin. Jumalan uskollisuus on aina ymmärrystäni suurempi.
Jumala kutsuu minua lepoonsa lähelleen, myös hiljaiseen kuunteluun. Tähän asetun mielelläni. Alla olevassa kuvassa veneet ja maisema alkavat peittyä valkoiseen vaippaan. Nämä veneet nostettiin vielä rantaan kumolleen. Näin ne odottavat levossa kevättä ja uutta elämää lumipeitteen alla. ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt.”
Ceta
Myrskyn keskellä , Keijo
Täydessä turvassa, psalmi 91 ja Joh. 10: 27-30 , Ceta
Pyhän kosketus , Pekka
Anna heille anteeksi , kuva ja ajatelma, Pirkko
Armosta pelastettu , kuva ja runo, liisa
Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua, E. W. Pakkalan kirjasta IANKAIKKINEN ELÄMÄ, Ceta
Kaiken lohdutuksen Jumala , liisa
Urho Muroma Lohdutuksen Jumala, lainauksen poimi talteen antti.a
Paimenuus, Hyvä Paimen ja Paimenen ääni, kuuleminen. Onko paimenuus kadoksissa? Hengelliset isät ja äidit. Mitä Raamattu kertoo aiheesta? Tässä on numeron 1/2025 teema. Pyydän aineistoa 15.2.2025 mennessä. Ceta