Monet asiat, elämän tapahtumat ja tilanteet tuottavat iloa. Iloa tuottaa esimerkiksi, kun saa nähdä omien lastenlasten monenlaiset touhut ja leikit. Kun saa tuntea heidän aidot ja spontaanit vauvan pulleiden kätösten halaukset ja nähdä heidän vilpittömät, kirkkaat ja iloiset silmät palautteena heille annetusta jakamattomasta huomiosta. Se tuottaa suurta iloa.
Muistiini palautuu iloa tuottanut asia kun vuosi sitten kesällä sain tavata rakkaita Ruotsissa asuvia ystäviä. Iloa tuotti ystävien kanssa yhteiset keskustelu- ja rukoushetkemme, ystävien tarjoama autoilukierros entisen asuinpaikkakuntamme ympäristössä jne . Ilo oli huomata sekin, että keskustelu Ruotsin kielellä sujui varsin hyvin, vaikka ko. kielen käyttöä ei täällä Suomessa ole tarvinnut.
Näistä pienistä esimerkeistä omassa elämässäni ainakin yhden johtopäätöksen voi tehdä. Ilo on seuraus jostakin. Ilolla on joku kohde. Ilo on ikään kuin vastausta johonkin. Inhimillisessä elämässä olosuhteemme ja erilaiset tilanteet ja tapahtumat eivät toki itsessään useinkaan anna aihetta iloon. Päinvastoin, suruun ja murheeseen.
Ilo, ainakaan ns. tunnekokemuksena ei itselleni ole mitenkään leimaa-antavaa. Enemmänkin sielun pohjavirettä leimaa tietynlainen melankolia, surumielisyys, ankeus, ”tummat värit”. Musiikin kielellä ilmaistuna: läsnä enemmän molli- kuin duurisävyt.
”Se on alhaalla ja pimeässä, sillä toivo on kuin siemen, joka kylvetään pimeään, se itää kosteassa, pimeässä ja kasvaa alhaalta ylös. Usein se elää kyynelien kosteudesta. Surusta, sillä suru on vihaa syvemmällä”.
Tuli mieleeni, että voisiko myös ilosta puhua samoin? Kasvaako, sekin samasta maaperästä, syntyykö sekin pimeässä, alhaalta ylös. Eläen kyynelien kosteudesta ja surusta?
Tähän peilaten tulee väistämättä mieleeni Paavalin kirje filippiläisille, jota sanotaan myös ilon kirjeeksi, vaikka hänen inhimillinen todellisuus oli kaikkea muuta kuin iloon provosoiva; karu, vankeus, kahleet, kuoleman uhka. Hän jopa kehottaa iloitsemaan pariinkin kertaan lukijoitaan esim. luvussa neljä. Kehotus on siis käskymuodossa/imperatiivissa. Siis ihmisen toiminnan/valinnan vallassa oleva asia.
Mutta mistä Paavali kehottaa iloitsemaan? Ei olosuhteista, vaan iloitsemaan Herrassa. Voinko siis valita ilon, vaikka sydän ”märkänee” ja olosuhteet puhuu sitä vastaan ja kun murehduttaa ja mieltä painaa monet asiat? Pitääkö silloin vain ikään kuin sulkea silmät siltä todellisuudelta mikä tuottaa murhetta?
Itseäni on paljon lohduttanut Paavali 2. Kor. luvussa neljä, se miten hän ”ratkaisee” tämän em. jännitteen: ”Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut.”
Ts. kumpaakaan todellisuutta ei tarvitse kieltää. Molemmat voivat olla läsnä samaan aikaan. Kautta linjan kristinuskolle leimallista on paradoksisuus. Kahden vastakkaisen asian samanaikaisuus.
Toisaalta Raamattu puhuu ilosta myös Hengen hedelmänä (Gal.5). Kun se on Hengen hedelmä, silloin se ei ymmärtääkseni ole ihmisen oman toiminnan vallassa? Mietin, että ei omenapuukaan ilman sille luotuja edellytyksiä voi tuottaa hedelmää. Hedelmän tuottamisen edellytykset tuottaa puun ulkopuoliset tekijät.
Mitkä ovat niitä Hengen hedelmälle luotuja edellytyksiä, joita ihminen voi tehdä? Mielestäni esimerkiksi Johannes antaa tähän yhden erinomaisen vastauksen: ”Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29).
Keijo