Evankeliumeissa itseäni usein puhuttelee tekstit, kertomukset Jeesuksen ja ihmisten kohtaamisista. Yksi tällainen on Matt. 8:23-27. Kertomuksessa opetuslapset ja Jeesus ovat samassa veneessä Genesaretinjärvellä, jossa puhkeaa kova myrsky. Tämä kertomus on mielestäni yhtäältä varsin lohdullinen ja rohkaiseva. Jeesuksen seurassa kohtaamme mitä erilaisimpia myrskyjä, jolloin uskoa ja luottamusta Kristukseen koetellaan. Ja silloin usein omakin kokemus on, että Jeesus vain nukkuu eikä välitä. Useissa psalmeissa näitä ihmisen kokemia Jumalan poissaolon tuntoja kuvataan (esim. Ps. 44:24 ”Heräjä, miksi nukut Herra? Nouse älä iäksi hylkää”).
Ennen tätä myrskyä opetuslapset olivat kuulleet arvion Jeesuksesta: ”Hän opetti heitä niin kuin se, jolla on valta eikä niin kuin heidän kirjanoppineensa”. Oli myös tapahtunut spitaalisen parantuminen, sadanpäämiehen palvelijan parantuminen ja Pietarin anopin parantuminen. Lienevät tässä vaiheessa opetuslapset olleet hyvinkin vakuuttuneita Jeesuksen kyvystä ja halusta auttaa kaikessa hädässä.
Mutta entä kun myrsky kohtaakin minua henkilökohtaisesti? Auttaako hän minuakin?
Ainakin itselleni hädän ja avuttomuuden keskellä kovin helposti nousee epäilyjä, pelkoa, turvattomuutta, epätoivoa jne. (liekö näitä opetuslapsillakin ollut?) Lienevätkö miettineet ja kyselleet? Oliko järkeä lähteä tälle matkalle, mitä nyt lähteä pimeään yön selkään? Heidät valtaa pelko, hätä ja kauhu? Aistein havaittava todellisuus ilmenee vain pimeytenä, ylivoimaisten veden aaltojen pärskeenä, myrskytuulen ja yön kylmyytenä. Ja Jeesuskin näyttää vain nukkuvan, eikä taida olevan ollenkaan ”kartalla” mitä tapahtuu ja pahinta, ettei häntä lainkaan kiinnosta meidän hätämme. Miten ihmeessä Jeesus pystyy nukkumaan tässä myrskyssä?
Siis jossakin vaiheessa kamppailua omat keinot; ammattitaito, kokemus ja fyysinen voima eivät enää riitä. Nousee rukous: ”Herra auta me hukumme”. Jeesusta eivät herättäneet veden roiskeet, veneen heittelehditä aallokossa, ei kylmyys, ei edes veden kastelemat vaatteet. Vaan opetuslasten hätä/rukous.
Tässä näkyy upealla tavalla evankeliumi. Mitä Jeesus sanoo ja toisaalta mitä hän ei sano. Esim. hän ei moiti opetuslapsia heidän ammattitaidoistaan, mistään inhimillisestä osaamattomuudestaan tai vetoa heidän pitkään työuran tuomaan kokemukseen ja sano; mitä te arkailette, heikosta itsetunnostaan, puutteistaan, hauraudestaan tms.. Hän ei siis aja heitä kovempaan yrittämiseen; ”pelko pois kaverit ja karskisti vaan takaisin airoihin käsiksi”. Ei siis suurempaan yrittämiseen ja hikoiluun eli ikään kuin lain alle.
Hätään, ahdinkoon ja epätoivoon lääke on evankeliumi. Jeesus vastaa: ” Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita”. Tämä kuulostaa nuhtelulta, mutta se on muutakin. Se on kehotus uskomaan ja luottamaan Jeesukseen itseensä. Jeesus ei siis pakota opetuslapsia puristamaan itsestään mitään sellaista mitä heillä ei ole. Mikä toiminta ainakin itselleni on varsin tyypillistä kun hätä ja avuttomuus kohtaa. Kuinka helposti katse hädän keskellä kuitenkin on itsessäni, omassa voimattomuudessani, siinä todellisuudessa mitä oma kokemus ja aistini havaitsevat.
Jeesuksen kehotus on; katse itsestäni häneen, joka on uskon alkaja ja täydelliseksi tekijä. Siis vain katse häneen kuten erämaassa tankoon nostettuun käärmeeseen, joka oli elämäksi kaikille niille jotka siihen katsoivat. Tai katse ja korva suunnattuna Jumalan Sanaan Room. 10:17: ”usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta”. Nämä toiminnat lienevät vallassani kuitenkin tehdä, avuttomuudenkin ja hädänkin keskellä? Niin yksikertaisia ja kuitenkin niin kovin vaikeita, ne kun sotivat kaikkea omaa luonnollista järkeilyäni vastaan.
Ja mikä ihmeellinen seuraus tästä rukouksesta. Tuli aivan tyven. Tässä yhteydessä tuli mieleeni luomiskertomuksesta tekstejä: ”Tulkoon valkeus ja valkeus tuli, tulkoot taivaan vahvuus ja se tuli, kokoontukoot vedet yhteen paikkaan ja niin tapahtui”. Me ihmiset voimme kyllä antaa sääennustuksia. Tosin aina eivät nekään toteudu, mutta säämääräykset eivät ole ihmisen toiminnan vallassa.
Keijo