Melko usein olen eri yhteyksissä kuullut rukousta verrattavan hengitykseen. Yleensä ihminen ei useinkaan hengittämistään tietoisesti tule ajatelleeksi. Hengitys toimintona on varsin automaattista ihmiskehossa. Ja hengitys on elintoimintojemme kannalta äärimmäisen välttämätöntä. Ilman happea ihminen voi elää vain muutamia minuutteja.
Itseäni edellä mainittu vertaus rukouksesta hengityksen kaltaisena toimintona on kyllä joskus ahdistanut. Varsinkin kun ajattelen omaa rukouselämääni, niin kovin mitättömäksi tunnen itseni sen suhteen. Usein rukoukseni näyttää olevan enemmänkin huokailua Herran puoleen kuin pitkiä rukoushetkiä.
Fokus näyttää rukouksenkin suhteen niin helposti painottuvan ihmiseen ja hänen toimintaansa ja sen mittaamiseen. Ja jos arvioni sen suhteen on kelvoton, niin alkaa epäilykset kalvaa ja kyselyt, että liekö ”hengitykseni ja hapensaantini” nyt niin heikkoa, että hengellinen kuolema uhkaa.
Itseni ulkopuolelta tullut evankeliumi, Kristuksen täytetty työ on kuitenkin se, joka ylläpitää ja kannattelee elämääni ja evankeliumi on myös voima joka luo edellytykset rukoukselle.
Yllämainittuun vertaukseen rukouksesta hengityksenä on tuonut paljon lohtua Room. 8:26 ”Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä , mitä meidän pitää rukoileman, niin kuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.”
Kuten edellä totesin usein rukoukseni ilmenee huokailuna Herran puoleen. Sisikunta voi olla niin sekava, jaettu ja monenlaisten huolien, murheiden ja ahdinkojen täyttämä, että sitä on vaikea edes sanoittaa. On vain sanattomia huokauksia tai muutamina sanoina; Herra armahda, Herra auta. Ja tuo Paavalin teksti jatkuu: ”mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä”
Raamatun rukouksista olen saanut usein lohtua myös niistä rukouksista, joissa sanoja ei paljon ole. Esim. Pietarin rukous (Matt. 14:30 ”Herra auta”) myrskyn keskellä hänen kävellessä veden päällä. Jeesukselta kuultu sana ei enää kannatellut Pietaria kun hänen katseensa kiinnittyi vaahtopäisiin aaltoihin, pois Jeesuksesta.
Pietarin rukous lienee Raamatun lyhin rukous tai ainakin lyhimpiä. Mutta kun hätä ja ahdinko on suuri, niin taitaa useimmiten olla juuri niin, että sanat vähenee ja ne pelkistyy oleellisimpaan.
Pitkä rukous ei ollut myöskään ristin ryövärillä (Luuk. 23:42): ”Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi”.
Pietari ja ryöväri saivat ihmeellisen avun. Siinä ihminen tuli pieneksi ja Jeesus suureksi. Näin oli myös Kanaanilaisen naisen rukous (Matt. 15:22-28): ”Herra Daavidin poika armahda minua! Riivaaja vaivaa kauheasti tytärtäni”. Lopulta nainen sai tarvitsemansa avun. Ja ihmeellistä oli mielestäni Jeesuksen sanat naiselle: ”suuri on sinun uskosi”.
Tuli mieleeni, että naisen näkökulmasta ja kokemuksena hänen hätänsä oli suuri. Lienee se Jeesuksen tarkoittama suuri usko ollut lähinnä sitä, että hän kaiken hätänsä toi Jeesukselle. Mutta kuinka lohdullista tässäkin. Pieninä, heikkoina ja avuttomina saamme hätämme ja ahdinkomme kanssa mennä suuren Jeesuksen luo. Monia sanoja ei tarvita. Hätämme tekee meidät pieniksi ja Jeesuksen suureksi.
Keijo