Isä rakastatko?
Isä, rakastatko minua? Minuakin?
Rakastat kyllä muita,
tiedän, olen kuullut.
Mutta että minuakin?
Muut saavat ihmeellisiä rukousvastauksia,
he ovat täynnä voimaa,
ja iloa ja ylistystä.
Heitä sinä rakastat. Entä minua?
En ole heidän joukossaan.
Olen ulkopuolella,
heikko, kärsivä, väsynyt.
Yksin.
Sinun vastauksesi rukouksiini viipyvät,
en jaksaisi odottaa.
Etkö rakastakaan minua?
Istun tien vieressä,
tienviittoja ei ole,
en jaksa eteenpäin, en näe johdatustasi.
—–
Tiedät kaiken,
ja silti rakastat.
Isä, sinä rakastat minua!
Minuakin!
Millään en voi mitata rakkauttasi,
se on mittaamaton.
Millään en sitä ansaitse,
kaikki on lahjaa.
Mitään en voi tehdä
saadakseni sitä enemmän.
Olen jo saanut kaiken.
Rakkautesi on,
koska Sinä olet,
Pyhä Jumalani,
pelkkää rakkautta.
Rakkautesi on. Se tulvii, se hehkuu,
se murskaa, ja se parantaa,
se vie omat mahdollisuuteni,
se näyttää syntini, se puhdistaa,
se lohduttaa, ja tyynnyttää
avuttoman lapsen sylissäsi.
Rakkaus on,
koska Sinä olet,
Jumalani, Vapahtajani.
Sinä tulit tähän maailmaan, koska rakastat,
Sinä kuolit puolestani, koska rakastat.
Ja jo näen tienviitan. Risti, vain risti on tienviitta.
Sinä rakastat, Isä,
minuakin sinä rakastat,
heikkoa lastasi.
Sinussa on voimani, Sinussa on iloni.
Ja kiitos nousee sieluni syvyyksistä,
pulppuilee yhä runsaammin, ja täyttää minut,
onhan maailmankaikkeuksien
suurin ihme taas tapahtunut,
syntinen sai löytää Vapahtajan.
Olethan vastannut rukouksiini,
jo ennen kuin sanoin sanaakaan,
jo ristillä.
liisa