Miten ihmeellistä, Isä! Voi miten kaunista! Kiitos, kun saan istua tässä! Kiitos, kun pääsin tänne! Kiitos, kun voin nähdä! Kiitos, Jeesus! Kiitos Jeesus siitä mitä olet tehnyt puolestani. Näin sanon välillä. Tuntuu hiukan pahalta laittaa tätä näkyville. En kuitenkaan tahdo nostaa näitä sanoja esille korostaakseni itseäni. Fariseukset tahtoivat rukoilla kaikkien nähden ja monisanaisesti. Ehkä tässä on kysymys muusta? En itsekään tiedä täysin miksi näin puhun.
Hetki on jaettava jonkun kanssa, kun sydän pakahtuu. Silloin tulee sanottua jotain, usein jopa ääneen. Onneksi itsekseni puhumiseni on usein puhetta Jumalalle. Välillä osoitan sanani Jeesukselle, välillä Isälle. Luonnon keskellä puhun useimmiten Isälle. En ajattele sitä rukouksena, mutta siitähän tavallaan on kyse.
Illan hämärtyessä kaiken ollessa ääneti ja liikkumatta myöskään sisimmästäni ei löytynyt sanoja. Silloinkin ymmärsin olleeni yhteydessä Isään, Jumalaan, yksinkertaisessa lapsen yhteydessä. Olinhan hiljaa Hänen ”maalauksensa” edessä. Tämäkin oli kuin rukousta.
”Armon aurinkosi nousee” Aurinko on niin noustessaan kuin laskiessaan Isän Jumalan aurinko. Joskus pelkistän kuvaa poistamalla värit. Sanamuoto kertoo, että puhun taas itsekseni Isälle. Enhän silloin puhu oikeastaan itsekseni.
Joskus luonnon keskellä kasvin muoto kuvaa minulle sisimpäni tunteita. Nämä tilanteet saattavat näkyä kuvan ja sanojen yhdistelmänä. Olen ääneti ja silti puhun Isälle.
Meidän Jumalamme on hyvä ja ihmeellinen. Saamme muuttua tarvitseviksi. Silloin on yhä vaikeampi luottaa itseensä. Jumalaan turvaaminen tuntuu hyvältä, parhaalta ja ainoalta vaihtoehdolta. Ja silti minulle jää tunne, etten osaa levätä, en kysyä oikeaa tietä enkä jättää vähemmän tärkeitä asioita syrjään. Isä, auta lastasi!
Ceta
