JANOINEN SAA JUODA
Erämaateemaa miettiessäni mieleeni nousi kertomus 1.Moos. 21:8-19. Siinä kerrotaan kuinka Aabrahamin ja egyptiläisen Haagarin poika Ismael aiheutti perheessä riitoja ilvehtimällä. Tämän seurauksena Aabraham joutui ajamaan Haagarin ja Ismaelin pois kodistaan. Jae 14 kuvaa tilanteen seuraavasti:
”Varhain seuraavana aamuna Aabraham otti leipää ja vesileilin ja antoi ne Haagarille, pannen ne hänen olalleen, sekä pojan, ja lähetti hänet menemään. Hän lähti ja harhaili Beerseban erämaassa.”
Myöhemmissä jakeissa kerrotaan kuinka vesi loppui leilistä ja Haagar jätti pojan syrjemmälle, koska ei kestänyt katsella hänen kärsimystään. Erämaa merkitsi Haagarille ja lapselleen harhailua, itkua, täydellistä avuttomuutta ja kuoleman uhkaa. Tämä johti itseni ajattelemaan, että erämaa merkitsee yhtäältä sitä, että se tekee ihmisen pieneksi ja heikoksi, täydellisesti ihmisen ulkopuolelta tulevan avun varaiseksi. Haagarin kokemus oli aivan konkreettisesta erämaasta, mutta erämaatunnot voivat olla todellisuutta esimerkiksi sairauden, masennuksen, yksinäisyyden ym. vaikeiden olosuhteiden kohdatessa meitä, jolloin omat voimavarat ja keinot ovat lopussa.
Palaan Haagarin tilanteeseen. Hän ei kyennyt tilanteessa edes rukoilemaan tai oliko niin että rukous ilmeni harhailuna ja itkuna. Varsin sattuvaa kuvausta omastakin elämästä tilanteissa jolloin on neuvoton, huolestunut ja avuton. Mielestäni hyvin kauniilla tavalla evankeliumi tulee tuossa kertomuksessa esiin. Miten Jumala lähestyykään Haagaria: ”Mikä sinun on, Haagar? Älä pelkää, sillä Jumala on kuullut pojan valituksen, siinä missä hän makaa.”. Ja myöhemmin tekstissä: ”Ja Jumala avasi hänen silmänsä, niin että hän huomasi vesikaivon. Ja hän meni ja täytti leilin vedellä ja antoi pojan juoda.”
Jumala kysyi Haagarilta mikä sinun on. Niin kuin Emmauksen tien kulkijoilta Jeesus kysyi miksi olette murheellisia. Miten kaunis sielunhoidollinen lähestyminen. Jumala ensin kysyy, ennen kuin antaa vastauksen. Haagar sai nähdä kaivon, josta sai sammuttaa itsensä ja poikansa janon. Erämaassa oman avuttomuutemme ja keinottomuutemme äärellä on vaikea nähdä Jumalan mahdollisuuksia. Evankeliumi tulee meille aina itsemme ulkopuolelta.
Raamatun teksteistä (Joh.5) tulee mieleeni Jeesuksen ja Syykarin kaivolla samarialaisen naisen kohtaaminen. Hänenkin elämänsä voi hyvällä syyllä todeta, että siinä oli erämaan tunnoille tyypillisiä elementtejä; häpeää, syyllisyyttä, elämän janoa, yksinäisyyttä. Aivan häkellyttävää miten Jeesus tätä Syykarin kaivon naista lähestyy. Pyytää häneltä palvelusta; ”anna minulle juoda”. Ja miten tästä viriääkin sitten varsin intensiivinen ja kaunis kohtaaminen, minkä seurauksena nainen pääsee todellisen, elämän veden lähteelle.
Nainen, kuten Haagarkin tuli kohdatuksi juuri siinä todellisuudessa missä hän on; syyllisyyden ja häpeän taakoittamana, anteeksiantoa ja armahdusta janoten.
Joh. 7: 37 ”Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: ”Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon.” Tämäkin jae on hyvin puhutteleva. Ja herättää kysymyksen, että olenko janoinen, tunnistako sitä janoa josta Jeesus puhuu?
Onko niin, että erämaakokemukset, joihin Jumala meitä välillä vie, että niiden tarkoitus on yhtäältä se, että ne herkistää ja hiljentää meitä kuulemaan evankeliumin äänen? Todellisen janomme?
Keijo